Ystäväni ei ole ainoa poika, joka painii tämän saman dilemman kanssa. Moni pieni ja isompikin poika haaveilee saavansa olla Lucia.
Lucian juhlinta tulee keskiajalta. Se levisi 900-luvulla Ranskaan, Saksaan ja Englantiin. Ruotsiin se saapui 1300-luvulla. Alkuperäinen juhlakalu oli perimätiedon mukaan nuori sisilialaisneitonen, joka koki marttyyrikuoleman noin vuonna 304.
Sisiliahan on Italiassa. Sen verran, mitä muistelen, niin italialiaset ovat keskimääräisesti välimerellisen tummia. Jotenkin olemme saaneet tämän "alkuperäisasetelman" venymään siihen, että lähes poikkeuksetta haluamme sen kulkueen kuningattaren olevan pitkätukkainen blondi. En edes lähde mainintaa enempää spekuloimaan ruskeatukkaista, sinisilmäistä Jeesusta kuvataiteessa – Lähi-idässä tuppaa olemaan melko ruskeasilmäistä, mustatukkaista populaatiota. Pohdinpa vaan, että olemme kristillisten perinteidemme kanssa kulkeneet pitikiä teitä päästäksemme tähän pisteeseen, missä uskomme, että meillä on jotain alkuperäistä ja haluamme siitä kynsin ja hampain kiinni pitää.
Pentti Lempiäisen Pyhät ajat sanoo, että "Lucia tuo valoa ja lämpöä vuoden pimeimpään aikaan, mutta viittaa myös Kristukseen, maailman valoon". Iloisesti Luciat ja Kristukset sekaisin on tuossa lausahduksessa. Ehkä siksi, että kun joku tuo maailmaan valoa, lämpöä ja iloa, niin sukupuolella ei ole mitään merkitystä?
Tällä lämpöä ja valoa tuovalla kynttilällä ei ole sukupuolta. Hyvin toimii. |
Me pidämme myös perinteisistä, pitkätukkaisista blondi-Lucioista, ihan kaikenlaisista Lucioista. Iloksemme olemme todistaneet myös laulavia tiernatyttöjä ja tummahipiäisiä joulupukkeja. Eläköön ihmisten ja perinteiden joustavuus!
Kiitos. Hyvä näkökulma:)
VastaaPoista