Tanssi, koska olet vapaa ja itsenäinen!

Tänään on itsenäisyyspäivä, ja sehän tarkoittaa juhlaa ja ennen kaikkea tanssia (kiitos sotineille, siellä menehtyneille ja kotirintamaväelle, emme ole teitä tämän mahdollistajana unohtaneet).

Presidentinlinnan parketilla näyttäisi aina olevan kovin ahdasta, joten kutsun saadessani (hei vaan seuraava pressa, tulen, jos kutsut) tuskin voisin vetää villejä breakdance-kuvioitani vaan huojuisin hillitysti partneriani vasten sen verran kuin ympärillä huojujat antaisivat myöten. Ja minähän tanssisin kaikkien kanssa, enempi on parempi. Tanssi, ah!

Antropologi Judith Lynne Hanna määrittelee tanssin seuraavasti: "...ihmisen käyttäytymistä, joka tanssijan näkökulmasta koostuu merkityksellisistä, harkitusti rytmitetyistä ja kulttuurin muokkaamista sanattomien ruumiinliikkeiden jaksoista, jotka poikkeavat tavallisista liiketoiminnoista siinä, että liikkumiseen on sisäinen ja esteettinen tarve"

Joo-o, pystyn allekirjoittamaan määritelmän helposti. Etenkin liikkumisen sisäinen ja esteettinen tarve puhuttelevat minua tässä määritelmässä. Parhaimmillaan tanssi on minun mielestäni nautittavaa itseilmaisua. Teen kehollani asioita, jotka tuntuvat kertovan jotain minusta, paljastan siinä joskus itsestäni sellaisia puolia, joita en ehkä osaa tai uskalla muuten kertoa.

Kuinka esteettistä venkuroimiseni julkisessa tilassa sitten on?

Kerronpa oivalluksestani: Satuin kerran paikkaan, joka oli jonkinlainen kuppilan ja yökerhon kombo. Tunnelma surrealistisuudessaan muistutti minua David Lynchin elokuvista ja oli ihan pakko varmistaa, lukiko jossain Twin Peaks. Ei lukenut.

Rohkeasti kohti erilaisuutta ja outoutta siis. Tilasin kupposen ja menin nurkkapöytään kyhjöttämään.

Toisessa nurkassa oli surullinen, neljän neliömetrin tanssilattia, jossa välillä saattoi nähdä pari ihmistä irroittelemassa listahittien tahtiin. Sitten dj teki ratkaisevan liikkeen: hän pani soimaan Bon Jovin You Give Love a Bad Name. Lattialle asteli yksi ainoa ihminen, nainen fleecepusakassaan, liian lyhyissä farkuissaan (tyylipoliisin huomautus) ja bootseissaan.

Mykistyneenä katselin, kuinka nainen eläytyi musiikkiin, antoi kaikkensa, ehkä liikaakin minun silmilleni. Tunsin oloni kiusaantuneeksi. Mutta samaan aikaan ihailin tuota naista. Hän uskalsi eläytyä, näyttää itsensä paljaana (ei, hän ei riisunut vaatteita), haavoittuvana muiden arvosteleville katseille, eikä hän välittänyt. Hänelle oli tärkeämpää olla hän itse kuin miettiä, mitä muut hänestä ajattelevat. Eikä hänen tanssinsa, olemisensa uhannut ketään.

Minun kiusallinen oloni oli minun ongelmani, josta onneksi pääsin melko äkkiä virittämällä empatiaosan aivoissani taajuuksille, joilla pystyin olemaan onnellinen hänen onnestaan siinä tanssilattialla, jossa hän silminnähden nautti omasta olemisestaan. Tulin itsekin onnelliseksi.

Kuinka esteettistä on siis minun parketilla kompuroimiseni? Ei sen niin väliä. Ei se ole keneltäkään mitään pois, kuinka typerältä minä näytän. Silmät kiinni, jos myötähäpeä on sietämätön tai empatia peliin ja nauttimaan toisen onnesta. Ja ennen kaikkea kaikki hus tanssilattialle omien kykyjensä mukaan itseään ilmaisemaan ja nauttimaan ihmisyydestä!

Jotta en aivan villiintyisi tanssiaiheeni kanssa, harrastun ja liitän loppuun täysin vapaaehtoisen kiitosrukouksen:

 Kiitos Jumala, että annat meidän kaikkien tanssia siitä huolimatta, että usein niin tehdessämme olemme hieman outoja. Aamen.


Suomen ev.lut. kirkkokin digettää tanssia.

Toiset ne ossaa eivätkä näytä yhtään typeriltä.