 |
| Kuusen alla on jotain, mutta onko se meidän kuusi? |
Yhtä usein sanon isälle, että ei se mitään. Olen jo nuori aikuinen, kestän sen kyllä. Kaikkea on, ja mitään ei enää tarvita.
Yhtä usein käy myös niin, että isä lopulta peruuttaa uhkauksensa, ja askartelee meille lahjoja yön pimeinä tunteina ennen aattoa. Viime vuonna tässä puuhassa sirkkeli haukkasi palan isän etusormesta. Onneksi ei käynyt pahasti.
Halu ilahduttaa lähimmäistä on kova. Pula-ajan eläneen isäni näkökulmasta lahjat tekevät joulun.
Rakkaimmat lahjat ovat sellaisia, joista näkee, että niiden antaja on nähnyt vaivaa ja valinnut jotain juuri minulle sopivaa. Niiden kautta sanotaan sellaista, mitä tulee liian harvoin sanottua ääneen.
Joululahjaperinne on johtanut lähimmässä kauppakeskuksessa nähtävään, pyhiä edeltävään kulutushysteriaan. Sumea turhakkeiden ostaminen ja laukkaaminen pää kolmantena jalkana kauppojen tungoksessa hikipisaroiden helmeillessä pitkin selkärankaa on monelle joulustressin viimeinen niitti. Ajatus joulusta ei enää olekaan kiva vaan ahdistava.
Pahempi homma on, jos lahjaperinne muodostaa sosiaalisen paineen kuluttaa, ja joulu tuleekin vain niille, joilla on varaa siihen. Siinä se nyky-yhteiskuntamme vastakkainasettelu ja kuilu yhteiskuntaluokkien välillä repeää kirveleväksi avohaavaksi.
Kuten muistamme, Jeesuksen seimelle kertyi sekalaista sakkia. Joulusta ovat oikeutettuja iloitsemaan kaikki. Lahjasta on nimittäin kristillisessä joulussakin kyse, Jumalan lahjasta ihmiselle.
Onneksi isäni liioittelee. Meille on kyllä aina tullut joulu, vaikkei ole ollut varaa. On ollut ruokaa ja lähisukulaisia paikalla. Jos olet yhtä onnekas, älä epäröi auttaa niitä, joille joulu ei näytä tulevan. Lahjat ovat tarpeen lähellä ja kaukana.
Jos haluat välttää hikikarpalot kaupassa, kokeile voisitko osoittaa joulumieltä ei-materiaalisin konstein.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti