keskiviikko 30. marraskuuta 2011

Elämän kiertokulku


Testasimme toimituksessa, mitä vuosi tekee omenalle. Tulokset näette alla. Se pysyi yllättävän pitkään, noin puoli vuotta, jopa syötävän näköisenä. Sitten se yhtäkkiä lysähti kasaan, kurtistui ja mustui. 

Ennen ja jälkeen. Tässä sen ajan kulun huomaa.

Oikein säilytettynä, vaikka kellarissa, pihapuun omenat säilyvät jouluun asti iloisen punaposkisina. Mikäs sen ekologisempi kuusenkoriste kuin sellainen, jonka voi pyhän päätteeksi pistellä poskeensa. 

Marraskuussa luonto kuolee tai vähintään kömpii talviunille. Marras-sanan alkuperä johtaa kuollutta merkitsevään indoeurooppalaiseen sanaperheeseen, tietää Kustaa Vilkunan teos Vuotuinen ajantieto. Perimätieto kertoo, että tänään, Antin päivänä, säiden pitäisi kääntyä kylmemmäksi. Ei kovin dramaattista käännettä ole luvassa ainakaan Ilmatieteenlaitoksen perusteella.
Plussaa näyttää.
(Lähde: Ilmatieteen laitos)

Pakkaset ja lumet antavat odottaa itseään, toisin kuin viime vuonna. Helsingin Sanomat esitteli lukijoiden kuvia, joissa kasvit eivät näyttäneet tietävän marraskuusta mitään.

Pimeys saa eräät meistä nuutumaan ja keväällä taas reipastumaan valon lisääntyessä. Valon ja pimeyden vaihtelu, vuodenajat, elämä ja kuolema – ne ovat minusta syklejä tai spiraalia. Onko sillä jossain alku ja loppu?

Kirkkovuosi tekee ympyrän. Loppu ja uusi alku vaihtuvat yhdessä yössä ensimmäisenä adventtina. Joulu tulee joka vuosi. Onko se ahdistavaa, kiireen täyttämää aikaa, riittämättömyyden tai ulkopuolisuuden tunnetta? Vai onko se lepoa, uudistumista, odotettu pysäkki matkalla kohti kevättä? Toivottavasti jälkimmäistä.

Omenan alamäki alkaa siitä, kun se irtoaa tai irrotetaan puusta. Syksy on armoton. Sama voi käydä itselle, jos irrottautuu elämää antavasta voimasta. Onneksi meillä on mahdollisuus ottaa uusi ote. Joka aamu on armo uus.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti