Elämän kiertokulku

Testasimme toimituksessa, mitä vuosi tekee omenalle. Tulokset näette alla. Se pysyi yllättävän pitkään, noin puoli vuotta, jopa syötävän näköisenä. Sitten se yhtäkkiä lysähti kasaan, kurtistui ja mustui. 

Ennen ja jälkeen. Tässä sen ajan kulun huomaa.

Oikein säilytettynä, vaikka kellarissa, pihapuun omenat säilyvät jouluun asti iloisen punaposkisina. Mikäs sen ekologisempi kuusenkoriste kuin sellainen, jonka voi pyhän päätteeksi pistellä poskeensa. 

Marraskuussa luonto kuolee tai vähintään kömpii talviunille. Marras-sanan alkuperä johtaa kuollutta merkitsevään indoeurooppalaiseen sanaperheeseen, tietää Kustaa Vilkunan teos Vuotuinen ajantieto. Perimätieto kertoo, että tänään, Antin päivänä, säiden pitäisi kääntyä kylmemmäksi. Ei kovin dramaattista käännettä ole luvassa ainakaan Ilmatieteenlaitoksen perusteella.

Plussaa näyttää.
(Lähde: Ilmatieteen laitos)

Pakkaset ja lumet antavat odottaa itseään, toisin kuin viime vuonna. Helsingin Sanomat esitteli lukijoiden kuvia, joissa kasvit eivät näyttäneet tietävän marraskuusta mitään.

Pimeys saa eräät meistä nuutumaan ja keväällä taas reipastumaan valon lisääntyessä. Valon ja pimeyden vaihtelu, vuodenajat, elämä ja kuolema – ne ovat minusta syklejä tai spiraalia. Onko sillä jossain alku ja loppu?

Kirkkovuosi tekee ympyrän. Loppu ja uusi alku vaihtuvat yhdessä yössä ensimmäisenä adventtina. Joulu tulee joka vuosi. Onko se ahdistavaa, kiireen täyttämää aikaa, riittämättömyyden tai ulkopuolisuuden tunnetta? Vai onko se lepoa, uudistumista, odotettu pysäkki matkalla kohti kevättä? Toivottavasti jälkimmäistä.

Omenan alamäki alkaa siitä, kun se irtoaa tai irrotetaan puusta. Syksy on armoton. Sama voi käydä itselle, jos irrottautuu elämää antavasta voimasta. Onneksi meillä on mahdollisuus ottaa uusi ote. Joka aamu on armo uus.

Lemmikin ja lehmän välimatka

Jos satut olemaan pääkaupunkiseudulla ja omistamaan syyskeliä kestävän lemmikin, tänään on mahdollista saada sille (tai hänelle) ja itsellesi joulusiunaus Tuomiokirkon portailla klo 20. Ihan mukava perinne, vaikka paikalla on varmaan suhteettoman pieni määrä marsuja.

Siunaus on pyyntö Jumalan läsnäolosta elämässä ja kiitosta hänen antamistaan lahjoista. Se kuuluu jokaiselle ihmiselle ja hänen toiminnalleen elämässä. Tässä tapauksessa eläimistä huolehtimiselle.

Usea hätkähtää, jos näkee jonkun lyövän koiraa. Tuskin monikaan hyväksyisi possun potkaisemista. Entä jos possuja on tuhat samassa megasikolätissä, haittaako, jos yksi saa vähän monoa?

Missä menee se raja, ettemme kunnioita eläintä filosofi Kantia mukaillen sinänsä arvokkaana, vaan alamme käyttää sitä välineenä johonkin omiin pyrkimyksiimme?

Kuten esimerkiksi nälän tyydyttämiseen.

Jonathan Safran Foer pohtii kirjassaan Eating Animals (suomenettu nimellä Eläinten syömisestä, Atena 2011), miksi emme syö koiria (artikkeli myös verkossa). On kuitenkin maita, joissa se on täysin laillista ja hyväksyttävää. Hän ei kelpuuta koirapaistista kieltäytymisen syyksi sitä, että ne ovat kumppaneitamme. Silloinhan naapuri, jolla ei ole lemmikkiä, voisi aivan hyvin syödä koiran.

Syyksi ei kelpaa sekään, että ne ovat älykkäitä eläimiä. Tämä määritelmä nimittäin pätee esimerkiksi myös porsaisiin, lehmiin ja kanoihin. Eihän ihmisarvokaan riipu älykkyydestä. Koiran syönti ei ole edes yleismaailmallinen tabu, eikä siihen liity terveysriskejä.

Millä perusteella voidaan ylipäätään syödä mitään eläintä? En minä tiedä. Raamatun mukaan paratiisissa ei syöty eläimiä. Onko se meille tavoitetila? Entä mikä on Pietarin näyn merkitys?

Jotenkin kummallinen asetelma on sekin, että kun eläimet vaihtavat omistajaa, on suorastaan välttämätöntä, että eläimelle määritellään jokin hinta. Se auttaa myyjää varmistamaan eläimen turvallisuuden uudessa kodissa ja motivoi ostajaa pitämään tästä kallisarvoisesta yksilöstä huolta.

Eläin, lähimmäinen.

Jos ihminen myydään tai ostetaan, kyseessä on huutava vääryys, yksi merkittävimmistä epäkohdista maailmassa.

Ihmisen ja eläimen rinnakkaiselo ja yhteyden kokeminen luontoon on arvokas asia, vaikka tähän vuorovaikutukseen ei ole yhteistä kieltä. Sitä ihmettelen joka päivä. Kiitollisena, että tämä kokemus on tullut osakseni.

Kauhea vuodenaika, ihana minä

Katso ulos. Eikö olekin kaunista? Hyvä jos on, täällä ei. Ikkunasta näkyy pimeää, märkää, lehdettömiä puita, synkkää, synkkää, synkkää. Tekisi mieli rutista lisää klassikoita: töihin mennessä pimeää, sieltä lähtiessä pimeää, haluaisin käpertyä peiton alle ja herätä vasta, kun taas on valoisaa vali vali. Ei, kieltäydyn olemasta pessimistivalittaja, joka näkee aina asioissa synkät puolet. Tästä vuodenajasta revitään nyt irti jotain positiivista vaikka hampaat irvessä.

Koirat. Niiden kanssa on ulkoiltava, vaikka vettä tulisi vaakatasossa, ellei erityisesti nauti jätösten lattialta siivoamisesta. No minä en. Sateessa tarpomisen jäljiltä koirat ovat kuin…uitettuja koiria. Mutta voi sitä riemua, kun päästään sisälle ja turkki ja tassut on kuivattu. Matot saavat kyytiä, kun kosteat, pahanhajuiset koirat hepuloivat ympäri huushollia. Pakko hymyillä.

Alkanut adventti muistutti minua kynttilöistä. Tämä on parasta kynttilänpolttamisaikaa. Kun tuuli vinkuu ulkona, ja räntä piiskaa ikkunaa, niin hykertelen lämpimissä sisätiloissa kynttilöiden valossa, kuinka onnekas olenkaan, kun en joudu olemaan ikkunan toisella puolella. Hähää, nuo jotkut kävelevät siellä tuulta uhmaten! No, kohta hekin toivottavasti pääsevät seinien sisäpuolelle kynttilöiden valoon ja lämpöön.

Sitten tässä vuodenajassa on vielä hyvää se, että………ei, en keksi enää mitään muuta. Kaikkeni annoin positiiviselle ajattelulle, vain kaksi asiaa keksin. Ja taas luisun pessimismiin. Sanon itselleni: Anna vähän armoa, kaksi asiaa on aika hyvin sinulta, joka todella vihaat tätä vuodenaikaa. Katso nyt, miten tämän synkkyyden keskellä kuitenkin löysit asioita, joista iloita tai tehdä siitä edes pikkuisen siedettävämmän. Olet sinä aika taitava, sinä minä.

Taputeltuani nyt itseäni selkään vaivun hartaaseen horrokseen virren 462 toisen säkeistön sanoin. Säätäisit vähän vähemmän.

Äitikin sääti ja neuloi minulle lapaset.

Hän säät ja ilmat säätää
ja aallot tainnuttaa
ja hyisen hallan häätää
ja viljan vartuttaa.
Hän onneen meidät ohjaa,
myös aikaan vaikeaan.
Sen rakkauden pohjaa
ken pystyy koskaan tutkimaan?

Epäilemme, ettei kukaan muukaan keksi tästä vuodenajasta mitään hyvää. Prove us wrong ja näytä epäilijöille!

Seuraa sään säätöä

Horrostele virsillä

Avasin Jouluradion – erosin kirkosta

Ensimmäisenä adventtina pärähtää Jouluradio soimaan yhdeksännen kerran, ja perinteisesti Hoosiannalla aloitetaan. 30 prosenttia kuuntelijoista ei tykkää.

Niin mistä ei tykkää? No sävelmästä, sovituksesta, laulajan persoonasta – mistä nyt vaan voi olla tykkäämättä. Tämä pätee siis aivan kaikkeen, ei vain Hoosiannaan tai joululauluihin vaan aivan kaikkeen – 30 prosenttia ei tykkää. Osa tästä 30 prosentista tänäkin adventtina loukkaantuu sydänjuuriaan myöten. Hoosianna on henkilökohtaista.

Jouluradion ”luoja” ja siten kahdeksan Jouluradio-kautta nähnyt ja kuullut Toivontuottajien toimituspäällikkö Riitta Kalliorinne tietää, että joululaulujen soittaminen on vakavaa puuhaa. Näinä päivinä närkästyksensä voi truutata suoraan Jouluradion Facebook-seinälle, mutta aikaa ennen Facebookia toimitus oli hukkua tuhansien sähköpostien virtuaalivirtaan, hän osaa kertoa.

Pari minuuttia soitetun biisin jälkeen närkästyneiden joukko aktivoitui ja julisti mielipiteenilmaisun vahvinta ja tehokkainta muotoa: vakaata aikomustaan erota kirkosta. Pienemmällä rohkeudella varustetut tyytyivät eurooppaministerimme eräässä kokouksessa käyttämin sanankääntein ilmaisemaan mielipahaansa.

Mutta miten käy noviisin, Jouluradion uuden musiikkipäällikkö Mika Saarelaisen, joka valitsee kaikki tänä vuonna soitettavat biisit? Hän kertoo kilpavarustelleensa itsensä loanheittoon samalla asenteella, millä on aina siihen suhtautunut: aina joku loukkaantuu. Niinpä, 30 prosenttia.

Tämä koira ei ole loukkaantunut.
Se näyttää aina tällaiselta.

Aina on joku, joka tahtoo ymmärtää väärin, ymmärtää väärin tai ei kuule, mitä oikeastaan sanotaan. Emme ole Saarelaisen kanssa psykologeja, mutta kyökkikurssimme käyneinä arvelemme, että takana saattaa olla jotain muutakin kuin ärsyttävä joululaulu, tai sitten pitää ihan tosissaan miettiä, millaiset mittasuhteet joululaulu elämässä saa.

Syteen tai saveen – Jouluradio soi tänäkin vuonna, sen voi sammuttaa ja kirkosta on helppo erota. Suosittelemme kuitenkin joulumieltä, kymmeneen laskemista ja Jouluradion kuuntelua, ihan varmasti tulee joku hyvä biisi.